Miksi polku fossiilivapaaseen yhteiskuntaan on mutkainen ja hämärä?

Millainen on tulevaisuuden kestävä yhteiskunta – maailma, jossa fossiilitaloudesta on luovuttu? Tähän kysymykseen ei ole helppo löytää vastauksia tai edes keskinkertaisia ideoita. Niitä ei ole juuri esitetty tutkimus- eikä kaunokirjallisuudessa. Hyvä kysymys kuuluukin, miksi niitä ei ole juuri esitetty.

Kysehän on kestävyyssiirtymän tai -transition jälkeisestä ajasta. Kestävyyssiirtymän käsite on syntynyt reaktiona erityisesti ilmastonmuutokseen ja muihin ”kestämättömiin” kehityskulkuihin kuten luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen ja saastumiseen. Grin ym. (2010) ovatkin määritelleet kestävyyssiirtymän melko laveasti ”radikaaliksi muodonmuutokseksi kohti kestävää yhteiskuntaa vastauksena niihin lukuisiin ongelmiin, joita nykyhetken modernit yhteiskunnat kohtaavat”. Markard ym. (2012) antoivat ilmiölle hieman täsmällisemmän määritelmän: ”pitkäkestoisia, moniulotteisia ja perusteellisia muodonmuutosprosesseja, joiden kautta vakiintuneet sosio-tekniset järjestelmät muuttuvat tuotannon ja kulutuksen osalta kestävämpiin tiloihin”. Hackman ja St Clair (2012) täsmentävät edelleen: ”prosessi, joka muuttaa systeemin (järjestelmän) perustavanlaatuisia piirteitä, mukaan lukien rakenteita ja instituutioita, perusrakenteita (infrastruktuureja), sääntelyjärjestelmiä ja rahoitusmalleja kuten myös asenteita ja käytänteitä, elämäntapoja, politiikkoja ja valtasuhteita”. Määritelmiä on toki lukuisia muitakin, mutta niille on yhteistä yksi keskeinen ominaispiirre: kestävyyssiirtymässä on kyse systeemisestä muutoksesta, jossa kokonaisten järjestelmien rakenne, metabolia (varannot ja niiden muuttaminen virroiksi) ja toiminta muuttuu. Muutoksen keskiöön asetetaan usein fossiilitaloudesta luopuminen, koska se yhdessä väestön ja kulutuksen kasvun kanssa on saanut aikaan ne kielteiset ilmiöt, joiden vuoksi kestävyyssiirtymän tarve on syntynyt.

Muutoksen laatu asettaa ilmiön käsittelylle ja visioinnille useita haasteita. Ensinnäkin, muutoksen kohteena olevat järjestelmät ovat ns. mutkikkaita sopeutuvia järjestelmiä (Complex Adaptive Systems, CAS). Tällaisissa järjestelmissä ei ole keskusjohtoa (esim. kukaan ei omista niitä), ne ovat avoimia, ne sisältävät keskenään erilaisia, heterogeenisia elementtejä ja ne kykenevät organisoitumaan itse paikallisten, epälineaaristen vuorovaikutussuhteiden ja kokemuksesta oppimisen kautta (Byrne & Gallaghan 2014, Choi ym. 2001, Holland 1995, Room 2011, Smith & Jenks 2006). Järjestelmän toimijat eivät vain pidä yllä rakenteita toisintamalla niitä vakioisilla käyttäytymissäännöillä, vaan he voivat luoda uusia (Nicolis 1995, Ostrom 2006). Tällaisissa järjestelmissä voi olla toisistaan hyvin poikkeavia valintaympäristöjä ja siksi hyvin erilaisia ilmentymiä samasta perusasiasta, esimerkiksi eteläisen ja pohjoisen Euroopan ruokajärjestelmät, vaikka ne ovat saman sääntelyn piirissä. Tällaiset järjestelmät saattavat olla pitkiäkin aikoja ”puolivakaassa” tilassa, jossa muutoksia tapahtuu järjestelmän toiminnoissa ja rakenteissakin, mutta ei siinä ytimessä, joka järjestelmän toimintaa ohjaa – järjestelmä pyörii ikään kuin samassa kupissa, jonka reunoja se ei ylitä. Järjestelmillä saattaa olla myös useita vaihtoehtoisia vakaita tiloja, ei vain yhtä ”luonnollista tilaa.

Tällaista järjestelmän ”painovoimakenttää” ja sen konfiguraatiota hallitsevaa ”atomin ydintä” kutsutaan attraktoriksi (Byrne & Callaghan 2014, Gerrits 2012, Kauffman 1993). Nämä attraktorit vetävät systeemiä tiettyyn rakenteeseen, muotoon ja suuntaan ja ne voivat muuttua ajan myötä, kun systeemi vaihtaa attraktoria ja ”kiipeää kupin reunan yli”. Tällöin tapahtuvaa muutosta kutsutaan vaihtelevasti kehityspolun haarautumiseksi, muodonmuutokseksi tai metamorfoosiksi, transformaatioksi, kvanttiloikaksi, evolutionääriseksi muutokseksi, joskus myös paradigman tai maailmanmallin muutokseksi (Byrne & Callaghan 2014, 27; Kauffman 1993, 180; Miller & Friesen 1983, 207–219). Attraktorit voivat koostua monenlaisista tekijöistä, yhteiskunnan kontekstissa esimerkiksi kyvykkyyksistä, mieltymyksistä, ideologioista, arvoista, merkityksistä, energialähteistä, teknologioista, menestyneistä malleista jne. Kun perusluonteeltaan tällaisten järjestelmien tulevaisuudesta pyritään tekemään selkoa, ollaan luonnollisesti suurten haasteiden edessä: lopputuloshan voi muotoutua melkein millaiseksi tahansa.

Toiseksi, kestävyyssiirtymä ei koske vain yhtä yhteiskunnan järjestelmää. Sen kohteena ovat yhtä lailla energia-, ruoka-, asumis-, liikkumis- ym. järjestelmät. Sen piirissä ovat jopa yllättävät järjestelmät kuten tiedonvälitys: perinteinen lehdistömedia kuluttaa runsaasti paperia, uudempi digitaalinen media kuluttaa runsaasti sähköä. Koska nämä järjestelmät kytkeytyvät toisiinsa, yhden järjestelmän – tai peräti yhden järjestelmän yhden osan kuten vaikkapa kotieläintuotannon tai betonirakentamisen – kestävyyssiirtymän ymmärtäminen vaatii myös muiden järjestelmien huomioon ottamista. Kestävyyssiirtymässä koko yhteiskunta kaikkine merkittävine osajärjestelmineen siirtyy toiseen tilaan. Vaikka tarkasteltaisiin kestävyyssiirtymää vain maaseudun osalta, joudutaan tarkastelemaan koko yhteiskuntaa, koska sekä toimintokohtaiset että aluekohtaiset järjestelmät kytkeytyvät toisiinsa.

Kolmanneksi, kestävyys ja kestävyyssiirtymä ovat tulkinnallisia käsitteitä. Vaihtelevan täsmällisiä ja ajallisesti pitkään valideja raja-arvoja on määritelty esimerkiksi planetaariselle kestävyydelle (planetaariset rajat), ilmastonmuutoksen palautumattomuudelle, eri lajien sukupuuttouhalle jne. Toisaalta toimintojen tai toimintatapojen luokittelu ”kestäviin” ja ”kestämättömiin” on haasteellista, koska monissa toiminnoissa tapahtuu jatkuvasti muutoksia kohti ”kestävämpää”, koska tietämyksemme kestävyydestä muuttuu jatkuvasti ja koska tietyn ilmiön ”kestävyysstatus” muuttuu myös suhteessa toisiin ilmiöihin. Kestävyys on joskus hyödyllisempää käsitteellistää dikotomian sijaan kestävyysmatkana (Sage 2014, 555), jossa navigoidaan jatkuvasti kohti parempaa kestävyyttä kulloisenkin ymmärryksen, osaamisen, teknologian ja väestömäärän pohjalta. Toisaalta tämä vaatii sen epämukavuuden sietämistä, että hyvä/huono-asetelma ei olekaan lukittu ja selvä, vaan tarkastellaan liikkuvaa maalia.

Neljänneksi, kestävyys on myös kontekstisidonnainen ilmiö. Laajin konteksti on tietenkin planeetta, jolla elämän tulisi pystyä jatkumaan. Suppeammassa tarkastelussa kontekstin merkitys moninaistuu. Esimerkiksi planeetan nykyisen väestön ruoka tuotetaan mitä moninaisimmissa tuotantoympäristöissä, jossakin täysin luonnon paikallisen ravinnevarannon puitteissa ilman ulkopuolisia fossiilipanoksia, jossakin teollisuusmaisista prosesseissa ja pistemäisissä paikoissa, joihin panokset tuodaan ulkopuolelta (esim. karjankasvattamot, feedlotit). Suomessa kaskettiin aikanaan monella alueella metsät melkein loppuun (esim. rakennuspuusta oli pulaa), hävitettiin suurriista ja pedot sukupuuton partaalle ja koettiin tuhoisia nälkävuosia, joita nykytietämyksen ja -teknologian aikakaudella on vaikea kuvitella todeksi. Paikka ja aika muuttavat kestävyyden kipukohtia, sisältöjä ja puitteita merkittävällä tavalla. Kestävyydelle on vaikea asettaa yhtenäistä mittatikkua edes tietyn järjestelmän puitteissa – vielä vaikeampaa, jos se täytyy tehdä yli ajan ja paikkojen. Kestävyysmatkalle lähdetään erilaisista lähtötelineistä ja sitä kuljetaan erilaisilla välineillä kontekstista riippuen. Tästä syystä myös eri konteksteissa tiettyyn tulevaan ajankohtaan asetettavat realistiset tavoitetasot poikkeavat toisistaan samassakin ilmiössä. Nämä seikat tekevät kestävyyssiirtymän hallinnasta (governance) erityisen haasteellisen.

Viidenneksi, kestävyydellä on monta ulottuvuutta: taloudellinen, ympäristöllinen, sosiaalinen ja kulttuurinen (Borch 2007, Brundtland 1987, Magee ym. 2013, Nielsen ym. 2010, Pezzey & Toman 2002). Ajasta, ilmiöstä ja kontekstista riippuen ulottuvuuksien painoarvo vaihtelee. Jos merkittävä osa alueen väestöstä kärsii riittävän ravitsemuksen puutteesta, sosiaalinen kestävyys saa painoarvoa. Alkuperäiskansoja oikeudet alueensa luonnonvaroihin ja oman elämäntapansa puitteiden säilymiseen voi nostaa keskiöön kulttuurisen kestävyyden. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden (biodiversiteetin) heikkeneminen on nostanut ympäristöllisen kestävyyden kansainvälisen politiikan neuvottelupöytiin. Taloudellinen kestävyys on myös merkittävää, koska ilman taloudellista kannattavuutta millään markkinaehtoisella taloudellisella toiminnalla ei ole jatkuvuutta. Usein on kuitenkin niin, että ilmiöt asettuvat kestävyyden eri ulottuvuuksilla eri tavoin: tietyn ilmiön tietty tila voi olla ympäristöllisen kestävyyden ulottuvuudella suotuisa, mutta sosiaalisen tai taloudellisen kestävyyden ulottuvuudella epäsuotuisa. Tilanne voi olla ristiriitainen jopa yhden ulottuvuuden sisällä: esimerkiksi voimaperäinen maataloustuotanto voi olla ilmaston kannalta hyvä mutta maatalousluonnon monimuotoisuuden kannalta huono, kun taas laajaperäisen maataloustuotannon osalta tilanne voi olla päinvastainen. Niinpä kestävyysmatkalla joudutaan ratkomaan ristiriitoja ja tekemään kompromisseja. Ristiriidat (trade-off) ovat osin kontekstisidonnaisia. Tämä nimenomainen asetelma tekee kestävyysmatkasta erityisen vaikean, koska useinkaan ei voida poimia vain ”rusinoita pullasta”. Valittavasti uusin versio kestävän kehityksen tavoitteista (Agenda 2030) on pitkä luettelo (17 kohtaa) hyvistä asioista, mikä saattaa luoda illuusion niiden ristiriidattomuudesta. Pitkästä listasta on helpompi poimia vähiten ristiriitoja synnyttäviä asioita kuin syventyä ratkomaan esimerkiksi sitä, kuinka saavutetaan ilmastonpäästöjen merkittävä vähentäminen ja nykyisen kulutustason ylläpitäminen kasvavan väestön tilanteessa yhtä aikaa – kaikki tuotantohan on lopulta olemassa kulutuksen vuoksi ja kaikella ihmistoiminnalla on kielteisiä ympäristövaikutuksia. Ristiriitaisuuksien tosiasiallinen olemassaolo tarkoittaa myös sitä, että ei ole olemassa yhtä kestävyysmatkan tai -tavoitteen täsmällistä ideaalia, koska kompromissit luovat suuren kirjon vaihtoehtoisia tiloja matkan varrelle. Mikä ilmiön a tavoitetaso hetkellä b kontekstissa c siis tulisi olla ja mistä asioista x, y ja z sen saavuttamiseksi täytyy luopua?

Niinpä tutkimuskirjallisuudessa ja erilaisissa asiakirjoissa on valtaisa määrä kuvauksia mahdollisista teknologiaan, tuotantotapoihin, kulutusmalleihin, politiikkakeinoihin yms. liittyvistä askeleista kohti kestävyyttä, mutta erittäin vähän kuvauksia siitä kestävästä yhteiskunnasta rakenteineen ja toimintoineen, joka sen myötä syntyy. Tämä on toki ymmärrettävääkin. Jotta uskottavan ja kohtalaisen tarkan kuvauksen voisi ylipäätään laatia, pitäisi ennakoida mutkikkaiden sopeutuvien järjestelmien emergenssiä sisältävän sisäisen dynamiikan lopputulemia, arvioida yhteiskunnan eri osajärjestelmien vuorovaikutussuhteita, kiinnittää eri konteksteissa tapahtuvien kestävyysmatkojen lähtöpisteitä ja välietappeja sekä tavoitetiloja ja vielä tunnistaa tulevaisuudessa syntyviä ristiriitoja kestävyyden eri ulottuvuuksien välillä ja niistä syntyviä kompromisseja.

Maaseudun paikka tulevaisuuden kestävässä yhteiskunnassa -tutkimushankkeessa (MAKE) pyrimme saamaan otteen siivusta tätä monimutkaisuutta. Tavoitteenamme on kestävyyssiirtymän vaihtoehtoisten polkujen mutkaisuudesta ja hämäryydestä huolimatta päästä kiinni siihen, millainen maailma ja yhteiskunta voisi olla sen jälkeen, kun fossiilitaloudesta on luovuttu – ja mikä maaseudun paikka voisi olla sellaisessa maailmassa.

Tuomas Kuhmonen

tuomas.kuhmonen(a)utu.fi

Tutkimusjohtaja

Tulevaisuuden tutkimuskeskus

Turun yliopisto (Vesanto)

Lähdekirjallisuus:

Borch, K. 2007. Emerging technologies in favour of sustainable agriculture. Futures 39 (9), 1045–1066.

Brundtland, G. H. 1987. Report of the world commission on environment and development: Our common future. United Nations, New York.

Byrne, D. & Callaghan, G. 2014. Complexity theory and the social sciences: The state of the art. London: Routledge.

Choi, T. Y., Dooley, K. J. & Rungtusanatham, M. 2001. Supply networks and complex adaptive systems: Control versus emergence. Journal of Operations Management 19 (3), 351–366.

Gerrits, L. 2012. Punching clouds: An introduction to the complexity of public decision-making. Litchfield Park: Emergent Publications.

Grin, J., Rotmans, J. & Schot, J. (eds.) 2010. Transitions to Sustainable Development: New Directions in the Study of Long Term Transformative Change. New York: Routledge.

Hachman, H. & St Clair, A. L. 2012. Transformative cornerstones of social science research for global change. International Social Science Council.

Holland, J. H. 1995. Hidden order: How adaptation builds complexity. New York: Basic Books.

Kauffman, S. A. 1993. The origins of order: Self-organization and selection in evolution. Oxford: Oxford University Press.

Magee, L., Scerri, A., James, P., Thom, J. A., Padgham, L., Hickmott, S., Deng, H. & Cahill, F. 2013. Reframing social sustainability reporting: Towards an engaged approach. Environment, Development and Sustainability 15 (1), 225–243.

Markard, J., Raven, R. & Truffer, B. 2012. Sustainability transitions: An emerging field of research and its prospects. research Policy 41 (6), 955–967.

Miller, D. & Friesen, P. H. 1984. Organizations: A quantum view. Englewoods Cliffs: Prentice-Hall.

Nicolis, G. 1995. Introduction to nonlinear science. Cambridge: Cambridge University Press.

Nielsen, K. A., Elling, B., Figueroa, M. & Jelsøe, E. 2010. A new agenda for sustainability. Farnham: Ashgate.

Ostrom, E. 2006. The complexity of rules and how they may evolve over time. In: Schubert, C. & von Wangenheim, G. (Eds), Evolution and design of institutions. London, Routledge, 100–122.

Pezzey, J. C. V. & Toman, M. A. 2002. The economics of sustainability: A review of journal articles. Discussion Paper 02–03. Resources for the Future, Washington.

Room, G. 2011. Complexity, institutions and public policy: Agile decision-making in a turbulent world. Cheltenham: Edward Elgar.

Sage, C. 2014. The transition movement and food sovereignty: From local resilience to global engagement in food system transformation. Journal of Consumer Culture 14 (2), 254–275.

Smith, J. & Jenks, C. 2006. Qualitative complexity: Ecology, cognitive processes and the re-emergence of structures in post-humanist social theory. London: Routledge.